Matkakertomus; Kylässä Inarissa ja Utsjoella

Sen tietää, kun määränpää lähestyy. Auton ikkunasta tervehtivät jolkottelevat porot, pian
ukkometso koppelonsa seurassa ja kohta kiiluvasilmäinen kettu. Saavumme Inariin pimeyden laskeutuessa.

Matkustaessani mietin aina, mitä jos paikalliset ovatkin jo kyllästyneitä matkailijoihin, en haluaisi olla se tyhmiä kyselevä turisti. Nopeasti kuitenkin huomaan, että uteliaan arvostavalla mielellä saapuva vieras otetaan vastaan kuin kylään täällä Saamenmaallakin.

Seuraavat viisi päivää kotimme on perinnehotelli Kultahovi. Toiveissamme on raottaa ovea
monikieliseen ja -kulttuuriseen Lappiin tutustumalla sarvipäihin, kulttuurikohteisiin ja
luontopolkuihin.

”Kuin kurkistaisi esiripun taakse”

Tuula Airamon kotiporot syövät kädestä. Airamo kertoo asuneensa lähes koko elämänsä
Tulvalahdessa, missä sijaitsee hänen äitinsä puolen sukutila. Paitsi Sukkajalan, Ruskan ja Hilla-pojan metkuista, Tuula kertoo meille porojen merkityksestä alkuperäisen saamelaiskulttuurin mahdollistajina. Tänäkin päivänä poron nahasta tehdyt kengät pitävät paukkupakkasilla varpaat lämpiminä.
Inarin ja Utsjoen seudulla toimii huima määrä pieniä perheyrityksiä, jotka tarjoavat matkailijoille saamelaista elämäntapaa esitteleviä tuotteita ja palveluja kotivierailuista kalastusmatkoihin ja käsitöihin. Onneksi mekin näihin tutustuimme! Yrittäjien juuret ovat syvällä Saamenmaassa ja tietotaito sen mukaista.

”Syötäviä taideteoksia”

Kultahovin kyljessä jokien joki, Juutuanjoki, virtaa kohti järvien järveksi ja  Saamenmereksikin kutsuttua Inarijärveä.
Lappi on todellinen puhtaiden makujen ruokamatkakohde, missä käsite lähiruoka nousee uudelle tasolle. Kasvissyöjän huomion kaappaavat ravintola Aanaarin mustikalla maustettu jäkälä, hienostuneen metsäiset sieniherkut sekä kekseliäät juomasekoitukset villiyrtteineen. Siika nousee ravintolapöytään kivenheiton päästä ja poronliha saadaan suoraan poromiehiltä ilman välikäsiä. Näitä ei saa muualta.

”Tarinoita juurista”

Käynti Saamelaismuseo ja Luontokeskus Siidassa tarjoaa paljon uutta omaksuttavaa. Koen
saavani pientä tuntumaa Euroopan ainoan alkuperäiskansan historian vaiheisiin ja opin uutta erityislaatuisesta Ylä-Lapin luonnosta. Täällä sanotaan olevan kahdeksan vuodenaikaa, ainakin. Samalla kaupunkilainen löytää itsensä miettimästä miten kauas on itse ajautunut elämäntavasta, jossa inhimillinen arki ja luonto ovat tiiviisti yhteen kietoutuneet.

Duodji, saamelaisten käsityö, ilmaisee materiaalisen kulttuurin rikkautta ja moninaisuutta.

Artesaanit puukkoseppämestareista juurikoruntekijöihin ja tekstiilitöiden taitajiin kertovat esineiden ja asusteiden avulla tarinoita juuristaan. Koristeiden värit ja muodot ovat viestejä, jotka välittävät arvoja ja merkityksiä sekä ilmaisevat sukuun tai alueelliseen yhteisöön kuulumista antaen kunnioitusta myös edesmenneille.

Elävä saamelaiskulttuuri todentuu vierailijalle muun muassa siinä, kuinka paikallisessa pubissa voi kuulla rap-musiikkia jollakin kolmesta saamenkielestä, ja toisinaan kylän halki ajaa mönkijällä mies suopunki selässään.

Täällä kohtaa aitoa erilaista elämää. Aluetta ei ole rakennettu turisteja varten, vaan tämä on
oikeiden ihmisten asuinpaikka.

”Voidaanko pysähtyä tähän?”

Yksi tallentaa maisemat kameran linssin läpi, toinen paljain silmin. Ilma on niin raikasta hengittää, että värisyttää, ja on kuin jokaisessa variksenmarjan varvussa, siirtolohkareessa ja kelopuussa asustaisi hiljainen pyhyys.

Inarin ja Utsjoen Lapin erämaat ovat Euroopan laajimpia. Täällä sijaitsevat myös Lemmenjoen ja
Urho Kekkosen kansallispuistot, kaksi Suomen suurinta. Merkittyjä reittejä löytyy niin
päiväretkeilyyn kuin pidemmille rinkkamatkoille.

Kun suuntaamme Utsjoelle, Suomen ainoaan saamelaisenemmistöiseen kuntaan, muuttuu
näköala yhä jylhemmäksi ja karummaksi. Käppyräiset aihkimännyt ja punaposkiset suot laittavat 4G-verkon tutisemaan ja rauhoittavat mielen. Bongaamme parikin maakotkaa.
Paluumatkalla Inariin on valittava Karigasniemen maisemareitti. Lohestaan kuulu Tenojoki on kuin vesistöjen valtaväylä, joka samalla piirtää Suomen ja Norjan välisen rajan. Tunturien ja laaksojen sylistä on mukava körötellä illaksi tuttuun tukikohtaan.

”Tänne täytyy tulla uudelleen talvella. Ja ruskan aikaan!”

Seurueeni suunnittelee jo seuraavaa visiittiä – mahdollisimman pitkää. Matkailutoiminnan
kestävyyteen panostetaan Lapissa monin tavoin ja parastahan kaikin puolin on, kun reissussa voi
kerralla viipyä pidemmän aikaa. Nähtävää täällä riittää enkä kuulemma ole ensimmäinen, jonka
korkeat odotukset ylittyivät.

Vaikka revontulia ei sattuisi näkemään, saa tuikkiva tähtitaivas etelän ihmisen pohtimaan miten paljon kaupungin valot voivat estää näkemästä. Kotiin palatessa kaipaan jo takaisin.

Helmi Saksala